Näyttelynpystytysporukkamme alkaa vähitellen löytää sopivan työrytmin ja kommunikointitavat. Ensimmäiset päivät ovat vähän kissa ja hiiri -leikkiä, työtapoja ja näkemyksiä sovitellaan yhteen. Vaikka jo tunnemmekin toisiamme, täytyy monessa asiassa vielä edetä tunnustellen ja miten venäläinen kolleega eri asioihin reagoi. Erilaiset museo- ja työskentelytraditiot lyövät helposti toisiaan korville. Meillä konservaattori poraa ja kantaa siinä missä miespuolinen museomestarikin, naapurissa se ei ole tapana. Yhteisen kielen puuttuminen on myös pieni pulma: venäläiset puhuvat auttavasti englantia tai saksaa, minun venäjänkieleni on niin ja näin.
Baabelin kielten sekasotkussa on meillä apuna Heinimaan Mia Lenin-museosta, joka tarvittaessa tulkkaa. Joskus pitää pystyä sanomaan tarkalleen, mitä tarkoittaa. Mia tuntee aiheen muutenkin kuin omat taskunsa, hän on ollut projektissa mukana alusta saakka. Neuvostoliitossa maisteriksi opiskelleena hän on kullanarvoinen erityisesti silloin, kun avuksi sanojen lisäksi myös kulttuurista ymmärtämistä.
Näyttelyä valmistellessamme olemme moneen kertaan keskustelleet lähestymisnäkökulmasta. Vapriikin tehtävä on historiallisena museona kertoa tarinoita. Emme aseta agitaatioposliineja ihailtavaksi taiteena tai designenä, vaan esittelemme niitä historiallisessa kontekstissa: miksi, koska, missä ja miten nämä taideluomat syntyivät.
Haluamme agitaatioposliinin kautta avata näkymän 1920-luvun nuoreen tulevaisuudenuskoiseen neuvostovaltioon, jossa taide valjastettiin palvelemaan kansaa. Haluamme kertoa myös 1920-luvun Leningradista, vallankumouksen kehdosta. Ajan hengen tavoittaminen on vaikea juttu, sitä yritämme tehdä yhdistämällä agitaatioposliiniin muuta historiallista ja vähän fiktiivistäkin materiaalia. Vaan enpä kerro mitä, tulkaa itse katsomaan. Ei tämä lähestymistapa tietenkään estä nauttimasta agitaatioposliinista puhtaasti taiteenkaan näkökulmasta, jos niin haluaa.
Viikon päästä tämä koko kaksivuotinen puristus on ohi. Näinä viimeisinä päivinä kaikki tuntuu edistyvän aivan liian hitaasti. Se johtuu osittain siitä, että nyt viilataan pilkkuja ja hiotaan yksityiskohtia, korjataan pieniä virheitä, petrataan asioita siellä ja täällä. Hermostuttavaa. On paljon mukavampi tehdä päätöksiä isoista linjoista ja tekemisen tavoista, kuin nysvätä kaiken maailman yksityiskohtien kimpussa. Ei auta.
Tapahtuu täällä Vapriikissa toki muutakin jännittävää. Osa työtovereistani on tällä hetkellä Bremehavenissa, jossa kisataan European Museum of the Year -tittelistä. Vapriikin Tampere 1918 -näyttely on kilvassa mukana ja uskomme vakaasti sen menestymiseen. Asia ratkeaa lauantai-iltana. Jos voitonsanoma tovereilta tulee, toimin jääkiekkofanien malliin: ensin möykkään kotona aamuyöhön ja sitten ripustaudun Keskustorin suihkulähteeseen.