Muutaman keväisen viikon pääsiäisjänöt, tiput ja noidat vilistävät mainoksissa, kaupoissa ja tavarataloissa. Jouluun verrattavaa tapojen, tottumusten ja velvollisuuksien röykkiötä pääsiäinen ei vedä mukanaan – huolimatta siitä, että päivissä mitaten juhlat ovat samanpituiset. Pääsiäisenä voi ottaa rennommin ja sitä voi viettää tai olla viettämättä.
Joulun ja pääsiäisen tapoja säätelee sama logiikka: karjan ja maanviljelyn onni oli turvattava. Maalaisyhteiskunnassa kevään juhlissa pyrittiin varmistamaan alkavan kasvukauden menestys, syksyllä juhlittiin valmistunutta satoa. Kuten tänäkin vuonna ei keväästä näy vielä pääsiäisenä sään puolesta merkkiäkään, mutta silloin kuitenkin siirryttiin sisätöistä ulkotöihin. Pirtissä talven tiiviisti pysytelleet lapset saivat taas totutella ulkoilmaan. Kylien nuoret pystyttivät kyläkeinunsa ja seuranpito vilkastui.
Munat, kanat ja jänikset
Myös pääsiäisrekvisiitta pohjaa kevään alkamisen ideaan – monien mutkien kautta. Muna on pääsiäisen vertauskuvista vanhin, kristillistäkin aikaa vanhempi. Kaikki vanhat kulttuurikansat tunsivat sen uudesti syntyvän elämän symbolina. Kirkollisen käyttöön muna muuntui vaivatta: heräävä luonto ja ylösnousemus oli helppo samaistaa ja kristityille munan kuori merkitsi suljettua hautaa, josta elämä murtautui ulos.
Suomessa munan yhteys pääsiäiseen ei ole niin itsestään selvä kun kanojakaan ei ennen 1800-lukua monessa talossa kasvatettu. Kaupunkien säätyläiset tutustuivat munien maalaamiseen 1800-luvun puolella.
Pääsiäiskuvastossa kanan ja munan seurassa seikkailee usein jänis. Sekin on 1800-luvun tuontitavaraa. Pupu viittaa suoraan vanhaan anglosaksiseen hedelmällisyyden juhlintaan, ja vanhoissa englantilaisissa postikorteissa jänösemme esiintyy usein kevään jumalatar Osteran seurassa. Tästä muistuttaa myös juhlan englannin- ja saksankieliset nimet Easter ja Ostern. Angloamerikkalaisessa maailmassa pupulla on tärkeä tehtävä: se jakaa pääsiäisaamuna lahjat lapsille.
Pääsiäisen herkut
Kansanomaisen pääsiäisen ruokatarjonta ei ollut niin tuhti kuin joulun. Kevät oli niukkaa aikaa, varastot olivat huvenneet eikä ylenpalttiseen mässäilyyn ollut mahdollisuuksia. Mämmi on harvoja nimenomaan pääsiäisaikaan kuuluvia ruokia. Daniel Juslenius ihmetteli sen saloja jo vuonna 1700 teoksessaan Aboa vetus et nova. Hän piti sitä rahvaan vastineena happamattomalle leivälle.
Mämmi-herkkua ei kuitenkaan tunnettu koko maassa vaan sitä syötiin pääasiassa Etelä-Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa. Kansalliseksi ruokaperinteeksi se muuttui maatalousjärjestöjen, emäntäkoulujen ja keittokirjojen suosiollisella myötävaikutuksella. Samoin on ortodoksiseen perinteeseen kuuluvan pashan laita: se yleistyi aikakauslehtien välityksellä 1970-luvulla. Lammasaterialle on helposti löydettävissä yhtymäkohtia pääsiäisen kristillisestä luonteesta, mutta lampaanviulut ilmestyivät pääsiäispöytiin kuitenkin varsin myöhään, eli 1970-luvulla.
Virvon varvon
Kristillinen sanoma kuolemasta ja ylösnousemuksesta sekoittui vaivatta vanhan kansanuskon vainajien palvontaan. Pääsisäisestä tuli ennustamisen kulta-aikaa. Kaikenlaiset henget olivat liikkeelle, eivät pelkästään pahat voimat. Noituudelta oli suojauduttava. Pääsiäisen ja noituuden yhteen nivoutuminen hermostutti jo 1700-luvun oppineita. Viisaat valittelivat, että rahvas taikoi navetoissaan. Kiirastorstaihin kuului nyt jo täysin mailleen mennyt tapa, kiiranajo. Pahat henget karkotettiin kartanolta metelöiden ja savun katkulla. Erilaisin taioin torjuttiin myös karjaa uhanneet käärmeet ja pedot.
Aikojen kuluessa pahat henget häipyivät, mutta noidat jäivät vaanimaan itselleen toisten karjaonnea. Pahinta – tai parasta – noitien liikkumisaikaa oli pitkäperjantain ja ensimmäisen pääsiäispäivän välinen aika, kun Jeesus makasi haudassaan. Etelä-Pohjanmaalla noitia torjuttiin polttamalla pääsiäisvalkeita. Tapa on säilynyt katkeamattomana perinteenä meidän päiviimme saakka, nyt tosin lasten huviksi tai kyläyhdistysten aktiviteetiksi muuntuneena.
Samoin kävi oikeille trulleille. Jo 1800-luvun alusta löytyy mainintoja pääsiäislauantaina noidiksi naamioituneista, kiertelevistä lapsijoukoista. Nykyään tapaamme nuo kiertävät pikkunoidat virpomassa palmusunnuntaina. Tapa alkoi yleistyä päiväkodeista 1980-luvulla. Palmusunnuntain virpovassa pikkunoidassa yhdistyy kaksi pääsiäisperinnettä, itäinen ja läntinen: ortodoksiseen perinteeseen kuuluu perheen, omaisten ja ystävien virpominen siunatuilla ja koristelluilla oksilla. Eteläpohjalaiset pikkunoidat pitävät kiinni vanhoista traditioistaan edelleen, he kiertävät pannuineen pääsiäislauantaina. Sen verran on täälläkin nykyajan kotkotuksille jouduttu antamaan periksi, että hymyn ja lorun kera jätetään taloihin kiitokseksi myös koristeltu oksa.