Tätä kirjoitellessani pietarilaiset kolleegani valvovat silmä kovana Vapriikkiin näytteille tulevan agitaatioposliini pakkaamista, esine esineeltä, tarkan suunnitelman mukaan. Itse he eivät toki sitä tee, se on ammattipakkaajien työtä. Isoissa museoissa on näet tällainenkin ammattiryhmä.
Ennen kuin tähän pisteeseen on päästy, on kaikenlaista paperityötä riittänyt meillä molemmilla osapuolilla yllin kyllin: sopimuksia, selvityksiä, piirustuksia, todistuksia, käsikirjoituksia, reitityksiä, käännöksiä … ja jännitystäkin riitti aina viime perjantaihin saakka, jolloin tieto Venäjän kulttuuriministeriön myöntämästä maastavientiluvasta vihdoin tuli.
Maastavientilupa on oma erikoisuutensa suomalais-venäläisessä kulttuurivaihdossa. Vapriikki voi päättää lähettävänsä niin halutessaan kokoelmiaan näytteille vaikka Etelänavalle, mutta Venäjällä lupa esineiden vientiin on anottava ja saatava kulttuuriministeriöltä, joka valvoo tarkasti venäläisen kulttuuriomaisuuden liikkeitä.
Näyttelyn rakennustyömaalla on tällä hetkellä menossa rakentamisen loppukiihdytys. Viime viikko kului lattialla kontatessa, suprematistista mattoa (470 m²!) asentaessa. Sen kimpussa nassaroi viisi miestä, jotka mittasivat suuret geometriset väripinnat paikoilleen. Olen varma, että Malevitškin olisi tästä innoissaan, itse tuskin olisi keksinyt. Mutta näyttelyarkkitehtimme Taina Väisänenpä keksi, kuin myös ennen näkemättömän katossa leijuvan suprematistisen mobilen.
Nyt kun on matto lattiassa kiikutetaan vitriinejä paikoilleen ja kuvat, julisteet ja tekstit etsivät sijojaan. Ovensuussa tarvitaan yksi liikennepoliisi, joka tsekkaa mitä on tulossa ja minne menossa. Mahdolliset mokat pitää napata kiinni, siis tarkista, tarkista ja tarkista. Tämän päiväisiin takaiskuihin kuuluu (toistaiseksi) epähuomiossa keskeltä halki sahattu perunannostokuva vuodelta 1918, jonka teksti toteaa: Perunannosto turvataan asein. Tässä aseet – tuossa perunat, siis nyt eri kuvapuoliskoissa.
Luokaamme uusi maailma! -näyttelyn rakentamista. © Vapriikin kuva-arkisto
Palikkahommaako? Ei todellakaan. Tätä kaikkea on suunniteltu, mietitty ja hiottu, piirretty ja laskettu, käännetty, oikoluettu ja korjaamasta päästyä korjattu eri ammattilaisten voimin kohta vuosi. Laskin, että meitä eri tavoin tähän hankkeeseen osallistuneita ihmisiä Pietarissa ja Tampereella on yli kuusikymmentä. Sen päälle tulee vielä muu Vapriikin henkilökunta, jonka pitää ottaa projekti tavalla tai toisella huomioon päivittäisissä töissään.
Valmista näyttelyä ihaillessaan ei museovieras ihan äkkiä hoksaa sitä asiantuntemuksen, osaamisen ja työn määrää, mikä hyvään lopputulokseen tarvitaan. Näyttelyssä eivät myöskään näy ne kymmenet loistavat ideat, suunnitelmat ja kokeilut, jotka syystä tai toisesta piti unohtaa.
Nyt alkaa olo olla vähän kärsimätön, kuin lapsilla jouluaattona: kestääkö vielä kauan? Millään ei jaksaisi enää odottaa, että kaikki tulee valmiiksi. Tähän ei oikein totu koskaan.