Pietarista agitaatioposliinit saapuivat kuriirin saattamina viime perjantaina. Kaikki hyvin, mitä nyt olivat joutuneet odottelemaan Venäjän ja Suomen rajalla syystä tai toisesta kuusi tuntia. Kärsimyksestä kuultuani huokasin helpotuksesta, etten itse ollut kyydissä kuriirina. Kuljetusauton ratin takaa pomppasi tuttu kuski, Sergei, joka on ajanut Pietarista meille näyttelykuormia aikaisemminkin, muun muassa supersuositun Samurain. Hyvä enne, toivottavasti tästäkin näyttelystä tulee yhtä pidetty. Oli oikein mukavaa rupatella ja vaihtaa kuulumisia pitkästä aikaa.
Tänään availemme kuljetuslaatikoita venäläisen ja suomalaisen konservaattorin voimin. Laatikosta nostetaan esine kerrallaan varovasti tarkastettavaksi tehokkaiden työvalojen alle. Työskenteli vaatii tekijöiltään varovaisuutta, huolellisuutta ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Ei ole hätäisen ihmisen puuhaa. Konservaattorit ovat oma ihmislajinsa, näkevät asioita, joita muut eivät näe ja sananmukaisesti takertuvat yksityiskohtiin. Tutkimuksen jälkeen allekirjoitetaan tarkastuspöytäkirja, jolla vastuu esineestä siirretään näyttelyn ajaksi Vapriikille. Syksyllä, kun esineet pakataan kotimatkalle, työ tehdään uudelleen, toisin päin.
Tämä työvaihe on aina yhtä sykähdyttävä. Tästähän on oikeasti tulossa totta! Yhtäkkiä esineet, joiden kuvia, tietoja, numeroita ja mittoja on päivittäin laskettu tai tutkittu milloin missäkin yhteydessä välillä aivan kyllästymiseen saakka, ovat siinä edessä ihan livenä. Se tuntuu aina yhtä hienolta.
Eilen, maanantai-aamuna ei sen sijaan tuntunut ollenkaan hienolta, kun piti ani varhain lähteä Tikkurilaan pietarilaisia kolleegoita vastaan. Todella huono fiilis, vaikka juuri oli kiekkokulta voitettu. Mikä minusta oli oikein hauska juttu. Katsoin jännittävän pelin väsymyksestä huolimatta itsekin, kerrassaan hyvää viihdettä. Olen varmaa kylmä ihminen, kun voitto ei minussa aiheuttanut erityistä tunnekuohua tai nostattanut pintaan isänmaallisia tunteita sen enempää kuin hiihtosuunnistuksen maailmanmestaruuskaan.
Luokaamme uusi maailma! -näyttelyn rakentamista. © Vapriikin kuva-arkisto
Kiekkofanien mylly sen sijaan jäi pyörimään ja jumitti pahoin. Kun ”Den glider in” oli älämölön säestyksellä helisyttänyt kerrostalomme ikkunoita pari tuntia, oli tahtotilani noussut sen verran korkealle, että syömähampaat teroitettuani menin takomaan naapurin ovikelloa. Seuraavaksi porukka väänsi parkkipaikalla autonsa poppikoneen nappulat kaakkoon koko naapuruston iloksi. Onneksi se taksi vihdoin tuli. Kaksituntisiksi kutistuneet yöunet eivät juuri ruumistani virkistäneet.
Onko teistä tässä jotakin hauskaa? Minusta ei. Jos nuoriso tai joku muu porukka häiriköisi tähän malliin, sitä paheksuttaisiin varmasti. Ei ole mitään hohdokasta siinäkään, että satakiloiset äijät kiipeävät Tampereen Keskustorin suihkulähteen päälle heilumaan rikkoen sen. Miten muka kultahuumassa tai jääkiekon varjolla on jotenkin sallitumpaa tärvellä julkista omaisuutta kuin muuten? Joutuihan tuo taannoin Muumipeikon kanssa Metson edessä paininut henkilökin teostaan edesvastuuseen.
Ai niin, piti vielä sanomani, että venäläiset kolleegani ovat olleet touhusta ihmeissään. Eivät tosin taida olla jääkiekkoihmisiä. Pitävät tuota urheilulajia enemmänkin rahakkaana ammattina.