Museokeskus Vapriikissa järjestettiin 19.1.2019 seminaari, jossa alan asiantuntijat kertoivat uusimpia tuloksia muinais-DNA-tutkimuksista. Erityisesti seminaarissa käsiteltiin Vapriikin Birckala 1017-näyttelyssä olevasta Janakkalan miekkamiehestä saatuja uusia tutkimustuloksia. Tapahtuma osoittautui niin suosituksi, että vain puolet halukkaista pääsivät auditorioon kuuntelemaan tilaisuutta. Tässä parhaimpia paloja seminaarista.
Seminaarin avasi post doc-tutkija Elina Salmela, aiheenaan Mitä muinais-DNA kertoo Suomen väestöstä. DNA eli deoksiribonukleiinihappo sisältää eliöiden perinnöllisen informaation. Muinais-DNA on eloperäisistä arkeologisista jäänteistä eristettävää DNA:ta. Ihmisistä tehtävien muinais-DNA-tutkimusten avulla voidaan selvittää esimerkiksi yksilöiden välisiä sukulaisuussuhteita, yksilön ulkonäköä ja ominaisuuksia sekä tämän kantamia geneettisiä sairauksia. Muinais-DNA kertoo myös väestöjen liikkeistä ja sekoittumisista pitkällä aikavälillä.
Salmela kertoi puheenvuorossaan myös SUGRIGE-tutkimushankkeesta, Suomalais-ugrilainen muinaisgenomiprojekti, jonka tutkimuskohteena ovat koillisen Euroopan muinaisgenomit. Koska suomessa luut eivät säily kun korkeintaan 1000–1500 vuotta, projektin Suomea käsittelevä osa keskittyy lähinnä rautakauden ja 1800-luvun väliseen ajanjaksoon. Esitelmän lopuksi Salmela pohti myös sitä, milloin suomalaistyyppinen perimä saapui tai muodostui.
Seuraavan puheenvuoron seminaarissa piti tutkija Simo Vanhatalo. Hän kertoi Janakkalan miehenä tunnetun haudan arkeologisista tutkimuksista. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun metallinilmaisinharrastajat löysivät Janakkalan Hyvikkälän pellolta vuonna 2013 rautakautisia esineitä. Museoviraston koekaivausryhmän tutkimuksissa löytöpaikan vierestä paljastui ruumishauta, jossa vainaja oli haudattu kahden miekan kanssa. Toinen miekka ajoitettiin viikinkiaikaiseksi ja toinen ristiretkiaikaiseksi. Myöhemmissä tutkimuksissa saatiin radiohiiliajoituksilla vainajan kuolinajaksi noin 1300. Vainaja oli haudattu keskiajan alussa, mutta hauta-antimet olivat huomattavasti vanhempia.
Haudan ympärillä tehtiin seuraavana vuonna magnetometrimittauksia sen selvittämiseksi, onko alueella useampia hautoja. Mittaustulokset tarkastettiin vuoden 2015 koekaivauksilla, mutta mittausten antamien keskittymien kohdille tehdyistä koeojista ei löydetty muuta kuin eri maalajien muodostamia kuvioita ja auranjälkiä.
Miekkojen konservoinnissa havaittiin yllättäen ristiretkiaikaisen miekan pinnassa patinakerros, joka muodostuu yleensä esineen ollessa tulessa. Aikaisemmin oletettiin miekkamiehen käyttäneen pitempää miekkaa, mutta havaittu patinakerros antaa aiheen epäillä, onko miekka kuitenkaan ollut käyttöase. Pellolta, haudan lähistöltä, on 1900-luvun lopulla löytynyt hopeakoristeisen miekan kahvaosan ja säilän katkelmat. Kahvaosa oli tarttunut peltotöissä äkeeseen. Onko tämä miekka voinut olla alun perin miekkamiehen haudassa?
Vanhatalo päätti esityksensä kertomalla Janakkalan miekkamiehen DNA:sta saaduista tuloksista. Hampaasta saadun alustavan DNA-tuloksen mukaan, miekkamies vaikuttaa olleen paikallista väestöä, ainakin äidin puolen perimän mukaan. Sen sijaan isän puolen perimän tyyppi on harvinainen nykysuomalaisilla. Hampaista voidaan ottaa vielä strontium-alkuainenäyte, jolla selvitetään tarkemmin miekkamiehen elinympäristöä.
Seuraavana puhujana oli Jan Storå Tukholman yliopistosta. Storå kertoi Atlas-projektin viimeisimmistä tutkimustuloksista, joka valottaa Skandinavian esihistoriallisia väestörakenteita. Hän kertoi Janakkalan miekkamieheltä saadusta muinais-DNA:sta, joka on ollut tutkittavana Ruotsissa. Tulokset ovat vielä alustavia, mutta pääpiirteet selviä. Storån mukaan alustavat tutkimukset osoittavat, että Janakkalan mies muistutti geeniperimältään nykysuomalaisia. Hän on vakuuttunut, että tulokset eivät tule muuttumaan. Analyysiä hankaloittaa Suomessa tehtyjen muinais-DNA-tutkimusten vähäisyys, minkä johdosta vertailukohtia ei ole paljon. Lisätutkimukset tulevat kuitenkin valottamaan miekkamiehen perimää enemmän.
Storå puhui myös siitä, miten muinais-DNA-tutkimus on muuttanut arkeologiaa ja miten monipuolisesti erilaisiin kysymyksiin voidaan luonnontieteellisten menetelmien avulla nykyisin vastata. Hänen mukaansa tutkijan tulee ottaa huomioon myös eettiset seikat ja miettiä sitä, mikä on soveliain tapa tutkia muinoin eläneiden ihmisten jäännöksiä.
Tauon jälkeen seuraavasta puheenvuorosta vastasi luututkija ja arkeologi FT Kati Salo. Salo toimii SUGRIGE projektissa ja vastaa luunäytteiden valinnasta muinais-DNA tutkimuksiin Suomen alueelta. Arkeologisia ihmisluita on tutkittu Kansallismuseon ja maakuntamuseoiden kokoelmista. Suurin osa kokoelmista on jo käyty läpi, varhaisen rautakauden osalta tilanne on vielä heikompi kuin muilla aikakausilla. Tähän mennessä palamatonta ihmisluuta on löytynyt ja tutkittu jo 124 eri arkeologiselta kaivauskohteelta. Ne ajoittuvat pääasiassa rautakaudelle ja historialliselle ajalle.
Ennen kuin vainajista otetaan muinais-DNA näytteet, on ne tärkeää tutkia ja dokumentoida niin tarkkaan kuin mahdollista. Kun luut on tunnistettu ihmisluuksi, niistä tehdään ensimmäisenä anatomisten osien luettelo, tutkitaan vainajan kuolin ikää, sukupuolta, kokoa, geneettisiä merkkitekijöitä, merkkejä elintavoista sekä luustossa paljain silmin havaittavia sairauksien merkkejä.
Tämän hetkisen tutkimuksen kiinnostavin tulos ovatkin juuri sairauksien merkit luustossa, sillä osa niistä liittyy tartuntatauteihin. Tartuntatautien aiheuttajilla (kuten bakteereilla, viruksilla, sienillä ja alkueläimillä) on myös perimä, jonka tutkimuksella voidaan saada nykylääketieteelle arvokasta tietoa esimerkiksi siitä, milloin bakteerien DNA:ssa on tapahtunut mutaatioita. Näin pystytään ymmärtämään nykyisten taudinaiheuttajien muuntautumiskykyä ja -nopeutta paremmin. Salo on helmikuussa 2019 menossa Zurichin Evoluutiolääketieteen laboratorioon tutkimaan muinaisia taudinaiheuttajia. Näytteitä tähän työhön on saatu SUGRIGE projektin tutkimusten yhteydessä Kansallismuseon kokoelmista, Latvian yliopistosta ja Ahvenanmaan maakuntamuseosta.
FT Mikael A. Manninen kertoi mahdollisuudesta päästä tutkimaan kivikautisten ihmisten perimää. Suomen happaman maaperän vuoksi palamaton luu ei säily Suomessa, mutta kivikautisilta asuinpaikoilta löytyy kuitenkin purupihkaksi kutsuttua ainetta. Se ei itseasiassa ole lainkaan pihkaa vaan koivuntuohitervasta valmistettua liimamaista tököttiä, jota on löytöjen perusteella käytetty paikkaamiseen tai kiinnittämiseen. Monissa purupihkan paloissa näkyy ihmisen hampaan jälkiä, mikä kertoo yksilöiden pureskelleen kappaleita mahdollisesti aineen pehmittämiseksi. Manninen on ollut mukana tutkimuksessa, jossa ruotsalaisen Huseby Klevin asuinpaikan purupihka-aineistosta on saatu muinais-DNA:ta. Tulokset ovat olleet erittäin lupaavia. Purupihkojen tutkimus mahdollistaa Suomenkin alueen kivikautisen väestön muinais-DNA tutkimuksen.
Seminaarin päätti tohtorikoulutettava Ulla Moilanen, joka puhui tapahtumassa Valkeakosken Toppolanmäen rautakautisen kalmiston viimeisimmistä tutkimuksista. Kesällä 2017 hän kaivoi kalmistosta haudan nro 3, joka oli löydetty jo 1937 ja peitetty koskemattomana paikalleen. Hauta tutkittiin nykyaikaisin menetelmin ja esimerkiksi siitepölyanalyysin perusteella haudan pohjalla on ollut ikivihreistä kasveista tehty pehmuste.
Haudan vainaja on myös mukana SUGRIGE-projektissa, jonka yhteydessä luista on tehty DNA-tutkimuksia. Koska Toppolanmäen vainaja päätyi SUGRIGE-projektista kertovan Helsingin Sanomien kuukausiliitteen jutun esimerkiksi, on vainajan tutkimustuloksista poikkeuksellisesti paljastettu hieman tietoja jo etukäteen, ennen varsinaisen tutkimusjulkaisun ilmestymistä. Vainaja on geneettisesti mies ja todennäköisesti ollut vaaleahiuksinen. Suomalaisten tapaan hänellä on ollut taipumusta korkeaan verenpaineeseen ja kolesteroliarvoihin.
Toppolanmäen vainajan tutkimukset jatkuvat edelleen ja muitakin tuloksia on tulevaisuudessa odotettavissa. Moilanen on tehnyt Toppolanmäessä kaivauksia myös kesällä 2018, joten uutta aineistoa tutkimuksiin on enemmänkin. Kohteen tutkimuksissa Moilasta kiinnostaa erityisesti se, miten hautojen luonnontieteellisillä tutkimuksilla päästään lähemmäs muinaisia yksilöitä ja mitä kaikkea uudet analyysit kertovat siitä, minkälainen paikka rautakauden Häme oli asua.
Lisää tutkimustuloksia voi kuulla Vapriikissa Birckala-näyttelyn tapahtumaviikonlopussa 9.-10.3.